Tóth Krisztina költő, író, műfordító

Fotó: Bulla Bea     

Muurahaiskartta (Tielinja)

 

Isoäiti tiesi aina, millainen sää oli tulossa. Välillä hän ei tullut edes ulos mökistään, paineli vain ristiselkäänsä, makasi kirjavilla, seudun roskalaatikoista kerätyillä tyynyillään ja vaikersi: Kylmää tulee. Siinä mökissä oli kaikkea. Korkeaksi sijatulla ja appelsiininkeltaisella tekoturkiksella peitellyllä vuoteella istui kaljuuntuneita nalleja ja käsipuolia nukkeja, joista yhdeltä puuttui silmä ja toiselle oli joku piirtänyt kuulakärkikynällä arven kasvoihin. Kaikkialla seinänvierustoilla oli pahvilaatikoita, niihin isoäiti oli yöllisillä retkillään kerännyt rispaantuneita kankaita, vuodevaatteita ja riepuja, aina vaan työläämmin, niin että vähitellen lojui kaikkialla sekaisin räsyjä ja verhonkappaleita. Tuoleja ei ollut voinut käyttää enää pitkään aikaan, niitä oli jopa vaikea löytää, vain kaksi muodotonta möykkyä oli merkkinä siitä, että huoneen keskellä oli joskus voinut istua. Ajan myötä hän ja Suli pingottivat narun halki huoneen ja ripustivat siihen uusia löytöjään: kuivuneen banaaninkuoren, koska se kahisi niin kauniisti. Kalebassikurpitsan, yrmeäilmeisen pallokalan, lehdistä leikattuja kuvia pyykkipojalla kiinnitettyinä. Ja he piirsivät joka puolelle. He piirsivät seiniin, piirsivät puoliksi tyhjiin roskiksesta dyykattuihin vihkoihin, joihin oli kirjoitettu tuntemattomien oppilaiden nimiä; sivut olivat toisinaan homeessa, koska niitä oli säilytetty jo vuosikausia jossakin ummehtuneessa kellarissa, jossa ne vain odottivat Sulin kerran piirtävän ne täyteen alastomia naisia ja palmupuita. Isoäiti piirsi valonappuloiden ympärillekin nauravia ihmiskasvoja ja seinille pitkiä kukkivia versoja, värikkäitä kasveja, apinoita ja kieltään näyttäviä piruja.
Mökissä oli hirvittävä löyhkä, siellä käytiin yleensä vain nukkumassa, asuimme pääasiassa puutarhassa, joka levisi silmänkantamattomiin alaspäin pitkin jyrkkää vuorenrinnettä.
Kunhan vain et mene tielle, hän kielteli, pikemminkin tottumuksesta kuin ankarasti, ikään kuin se olisi ollut suurin vaaran lähde ja hän tuolla yhdellä varoituksella olisi suoriutunut monen päivän osalta isoäidin tehtävistään: Jos meet, väännän sut solmuun. Siitä, mitä päivän mittaan söin tai päälleni puin, hän ei juuri huolta kantanut.
En nähnyt hänen itsekään koskaan peseytyvän: päässään hänellä oli aina värikäs huivi, jalassa tossut kesät talvet, ja nilkkoja peittivät alituiseen suuret rupiset haavat. Katselin hänen jalkateräänsä, kun hän Sulin kanssa kaivoi savimonttua: harmaa kura pursui hänen pitkien varpaittensa välistä, niissä oli mustanpuhuvat kynnet. Suli sai kahdessa päivässä valmiiksi uunin, siitä lähtien pystyimme polttamaan kaiken mitä saimme tehtyä.
– Voiko siinä paistaa? kysyin. Isoäiti ehkä älysi siitä, että minulla oli nälkä, sillä hän vinkkasi leuallaan kohti puutarhan siimestä: – Syö manteleita. Ja onhan siellä karhunvatukoita. Hänen elämänkumppaninsa Suli kävi siellä tuskin kääntymässä, häipyi välillä viikoiksi ja toi sitten aina mukanaan säkin, jonka sisältöä he sitten talon seinustalla kyykistellen yhdessä sortteerasivat. Isoäidillä oli ollut äitini lisäksi toinenkin lapsi, mutta tämä oli kuollut nälkään, ainakin sukulaiset kertoivat niin. Että äidilleni oli aikoinaan syntynyt Rudi-niminen pikkuveli, joka oli kahden vuoden iässä kuollut punatautiin ahmittuaan nälissään itsensä täyteen raakoja aprikooseja.
En uskaltanut koskaan kysyä asiasta, kammosin koko punatauti- sanaa ja pelkäsin myös isoäidin ajoittaisia maanisia raivonpurkauksia, kun hän paiskoen karjui kirouksiaan vuorenseinämän kaikua vastaan: Tulis tauti ja tappais.
Kerran hän häipyi useammaksi päiväksi. Mieleeni tuli äiti, jota en ollut nähnyt lähes kolmeen viikkoon; varmaan tämä oli mennyt taas synnyttämään vuorollaan olevaa kuollutta pikkusisarustani haudatakseen sen sitten saman tien, niin että vain vähitellen kutistuva vatsa muistuttaisi luvatusta pikkuvauvasta. Tai isä, joka siihen aikaan kierteli ampumatelttansa kanssa rajaseudun kyliä ja joka ajoittain aina suureen ääneen ilmaantui häipyäkseen taas yhtä nopeasti.
Istuin puutarhassa maassa ja koetin ottaa selvää muurahaisten poluista. Isoäiti ja Suli olivat jo vuosia piirtäneet karttoja koteloitaan raahaavien armeijoiden reiteistä, ihan kuin he olisivat halunneet ennustaa mustiksi viivoiksi venyneistä kulkueista niin kuin toiset käden viivoista tai kahvinporoista. Kartat he kiinnittivät nastoilla vajan ulkoseinään, jossa niitä suojasi jonkin verran keltaisella levyllä jatkettu räystäs, mutta sittenkin ne alkoivat kupruilla ja itkivät sateessa mustia raitoja. Siinä istuessani ja karhunvatukoiden mustaamia jalkapohjiani katsellessani mietin, että lähtisin sukulaisten luo Újpestiin. Tiesin osoitteen, mutta en sitä, miten perille pääsisi. Päästyäni alas vuorelta nousin raitiovaunuun, joka meni suurelle aukiolle. Tiesin, että sieltä piti jatkaa bussilla, mutta en tiennyt, millä niistä. Kysyin kaikilta reittiä Újpestin tavaratalolle, sillä sieltä tiesin jo tien sittemmin puretulle alueelle, jossa oli pelkkiä yksikerroksisia taloja ja jossa jokaisessa maapohjaisessa pihassa oli neljän-viiden perheen pyykit kuivumassa. Sekin oli pitkä talo, pihalla oli voin värinen Ladan raato ilman pyöriä, viimeiseen oveen oli ripustettu rikkinäinen kyltti ”syljeskely kielletty”. Siihen piti koputtaa.
Oli jo myöhä, kun ehdin perille, bussin päätepysäkillä olin ainoa matkustaja. Sisällä oli sakea savu ja katetun pöydän ympärillä ainakin kymmenen ihmistä.
– Se on Sanyin tyttö, sanoi yksi naisista ja tuli minua vastaan tuolin selkämysten takaa saatellakseen minut taemmas. Miehet lauloivat kovalla äänellä, yhden rystysiin oli tatuoitu nimi Erzsi. Yllättäen hän katsoi minuun ja karjaisi sitten savuun:
– Ja nyt lauletaan ”Isä-kultaani parempaa ei löydy koko maailmasta”. Hän aloitti laulun, nainen taas työnsi minua takaraivostani pidellen keittiöön, jossa kysyi:
– Oletkos syönyt? Pureskelin kanankoipea ja kuuntelin laulamista. Välillä he riitaantuivat, niin että olisi voinut luulla heidän kohta tappelevan, mutta pian he jo jatkoivat rauhallista rupatteluaan. Yksi kultahampainen, pitkätukkainen nainen tuli ja alkoi ojennella lautasia ylitseni.
– Oletkos huomannut Ida, millainen tämän lapsen pää on? Hiuspohjani oli kihelmöinyt jo useita päiviä ja kun raavin sitä, siitä irtosi isoja kellertäviä kappaleita. Niiden tilalle muodostui rupea, niin kuin polven tai kyynärpään nirhaumiin. Samaan aikaan kun juhlinta muuttui yhä meluisammaksi, naiset kaatoivat lämmintä vettä vatiin ja pesivät pääni, sitten hieroivat siihen jotakin kamalan pahanhajuista. Silmiäni kirveli, mutta se tuntui samalla hyvältä, sillä se lievitti piinaavaa kutinaa, josta tulomatkalla bussissa yritin päästä eroon raapimalla yhtenään päätäni isoäidin kammalla. Siitä puuttui piikkejä. Sitten he sijasivat minulle vuoteen keittiön laverille ja sulkivat oven. Välillä joku tuli sisään, välillä taas poistui, ja minä kuuntelin puoliunessa vielä pitkään ulkoa kantautuvaa keskustelua. Ei se Rudika siihen kuollut. Se oli heikko. Joku kertoi, että isoäiti oli valokuvannut ruumislaudoilla maannutta kuollutta lasta ja vaikertavien sukulaisten mitä suurimmaksi hämmästykseksi jopa kyykistynyt hameen helmat ylös käärittyinä arkun viereen, ei kuitenkaan hyvästelläkseen vainajaa tai antaakseen viimeistä äidillistä suudelmaa kalvenneille pikku kasvoille, vaan saadakseen oikeasta kulmasta tuon taiteelliseksi aikomansa kuvan. Siihen aikaan kamera oli harvinaisuus, mutta hän ei antanut myydä sitä sittenkään, kun hänet oli jo heitetty ulos joka paikasta ja hänen oli ollut pakko muuttaa mökkiin vuorella.
– Hulluhan se on ollut aina, totesi asiasta johtopäätöksenä yksi käheä-ääninen mies, ja kyllä ne sen Sulinkin ennen pitkää nappaavat. Yöllä heräsin siihen, että peräaukkoani kutisi sietämättömästi. Raavin sitä, mutta mikään ei auttanut. Sitä jatkui päiväkausia: kutina herätti aamuyöstä, sitten kuuntelin isoäidin kuorsausta saadakseni vielä unen päästä kiinni ennen aamua. Sama meno jatkui nytkin, makasin jonkin aikaa valveilla pimeässä, kuuntelin huoneesta kantautuvaa kuorsausta, kunnes rohkaisin itseäni ja pujahdin kadulta kantautuvassa kelmeässä valossa huoneeseen. Siellä oli pimeämpää, alhaalla olevan kaihtimen takaa kuului varhaisen bussin ääni. Sinne tänne vedeltyjen huonekalujen välistä pujahdin avattavalle senkille, jonka yläpuolella seinällä roikkui suuri, värikäs Marian kuva.
– Ida-täti, kuiskasin pimeässä. Seisoimme keittiössä, minun piti olla ihan kummallisessa asennossa. Pikkuhousut alas laskettuina kumarruin eteenpäin ja pidin nilkoista kiinni samalla kun setäni vaimo tarkasteli huolellisesti peräaukkoani keittiölampun suttuisessa valossa.
– Saatana niitä kaikkia, että ne kuolo korjais, hän totesi. Hän leikkasi veitsellä ohuen kaistaleen pyykkisaippuasta ja käski minun kääntyä mahalleni.
– Vähän se kirpasee, mutta antaa niille kyytiä. Tätä ne inhoo, ja valkosipulia. Sitten hän työnsi saippuapalan sisään kuin jonkin supon. Tunsin kauheaa, sietämätöntä kipua, kovempaa kuin ehkä koskaan elämässäni. Piehtaroin nyyhkyttäen laverilla varmana siitä, että kuolisin, että tämä oli itse kuolema, kaikki sisuskaluni palaisivat ja muuttuisivat tuhkaksi, niin kuin joku johon salama iskee, vaikka Suli aina toivoikin, että siihen iskisi taivaan tulikivi. Ukonilmalla se meni ison mantelipuun alle ja katseli sieltä salamointia, ja isoäiti taas karjui sille sisältä: se oli heidän leikkiään. Tuska hellitti aamuun mennessä, mutta kakkaamista en kestänyt. Ida-täti pakkasi mukaan lihaa ja perunoita, ja Dodósetä, jonka nenä oli murtunut hänen harrastaessaan nuorena nyrkkeilyä, kumartui puoleeni ja ilmoitti terveisinä:
– Sano sille isoäidilles, että mä potkin sitä pilluun. Sano Dodólta terveisiä, hän lisäsi sanomansa merkitystä korostaen, koska oli tottunut siihen, että Újpestin rajojen sisällä tuo toteamus aina antoi aivan erityistä painoa hänen sanomisilleen, ja hän oli varma, että hänen kieroista ruskeista silmistään säteilevä miehinen arvovalta pitäisi muutoin kaikin puolin kapinoivan äidin puolen isoäitinikin ottaa huomioon, puhumattakaan siitä nah juksesta, siitä ontuvasta Sulista, joka ei edes kuulunut sukuun. Sen oikeaa nimeä ei edes tiedetty, mutta kuulemma sitä kutsuttiin Suliksi siksi, että se aina muistutti olevansa kouluja käynyt, ja että sillä oli takanaan kahdeksan luokkaa ja ammattikoulu. Koskaan ei valjennut, mikä sen ammatti sitten oli, mutta Suli osasi piirtää mestarillisesti ja opetti isoäidin tekemään saviastioita, niin kuin sitten myöhemmin minullekin selitti, miten savi piti työstää ja vaivata niin ettei siihen jäänyt yhtään ilmaa, koska muutoin se räjähtäisi poltettaessa rikki. Palasin mökille puolelta päivin. Jääkaappia ei ollut ja jätin Ida-tädin rasian varjoon puun juurelle, miettien, että olihan siinä kansi, ei siihen mene kärpäsiä.
Tökin vähän savea, mutta oli kuuma ja monttu oli ihan kuivunut. Rikoin pari aprikoosin kiveä, mutta kyllästyin siihenkin ja jatkoin aiemmin aloitettua muurahaisten kartoittamista. Puutarhaan iski hiostava helle, ihoni oli jo hiestä liukas, tukastani taas levisi edelleenkin petroolin haju. Makasin montun reunalla pää vuoteesta tuomallani koinsyömällä tyynyllä ja katselin yhä synkkeneviä pilviä. Ne kohosivat erikoisen muotoisina ja vyöryivät kohti, ihan kuin laakson puolelta olisi noussut meille päin metsäpalon savua. Muurahaiset kantoivat koteloitaan, kuin niillä olisi ollut jotain parempaa tietoa. Siinä marssissa oli kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttä. Jos rakensin niille esteitä oksan pätkistä, ne marssivat yli barrikadien ja kantoivat kapalolapsiaan turvallisiksi kuvittelemiinsa piilopaikkoihin. En tiedä, alkoiko jo hämärtää vai oliko lähestyvä ukonilma pimentänyt taivaan, mutta joka tapauksessa oli jo aika myöhä, kun näin isoäidin viimein nousevan pitkin puutarhaa toisessa kädessään kassi ja toisessa epätodellisen harmaa morsiuspuku.
– Piti käydä asioilla, hän sanoi puuskuttaen. Hän meni sisään mökkiin ja purki tavaransa. Valtava jyrähdys ravisteli vuorta, ja taivaankannen halkaisi kirkas, kuiva salama.
– Ootkos syönyt? hän huikkasi keittiöstä kahistellessaan piirongistaan esiin kaivamiaan pusseja.
– Ida lähetti sapuskaa.
– Jaaha, kuittasi isoäiti kysymättä sen tarkemmin, että kenen kanssa lähetti, ja kumartui uteliaana katsomaan rasiaa, jonka kannen juuri silloin avasin.
Lohjennut lautanen, jonka päällä lihat olivat, oli kauttaaltaan muurahaisten peitossa, kuin olisin laittanut pöytään kukkuravadillisen unikonsiemeniä. Isoäiti puhalteli ja ravisteli kuoripottuja, ulkona alkoi kohiseva kaatosade, joka rummutti katon aaltolevyä ja tervapahveja.
– Äitis synnytti, hän sanoi. Poika. Ravisteltuaan suurpiirteisesti muurahaiset yhdestä koipipalasta hän ojensi sen minulle:
– Vaan se kuoli. Syö ny, ettei sustakin tuu heikko.

Welcome , today is Monday, 2019-05-20